Us
Helsinkiläinen Us on noussut Glastonburyn ja Fuji Rockin lavoille, vallannut Japanin radiot ja julkaisee nyt toisen albuminsa Everybody’s Giving Up The Cabaret – levyn, jolla garage-punk kohtaa brittiläisen rhythm’n’bluesin.
Harva suomalainen rockyhtye on kulkenut viime vuosina yhtä poikkeuksellisen reitin kuin helsinkiläinen Us – siinä missä kotimaassa nimi on monelle vielä uusi, maailmalla yhtye on ehtinyt nousta useita kertoja Glastonburyn ja Fuji Rock Festivalin lavoille, hioa soundiaan Lontoossa tuottaja Charlie Russellin kanssa ja kerätä huomiota aina Japanin radioita myöten.
Juuri toisen albuminsa Everybody’s Giving Up The Cabaret julkaissut Us antoi meille eksklusiivisen haastattelun kiireisen kansainvälisen julkaisukiertueensa keskellä. Levy yhdistää garage rockin, punkin ja brittiläisen rhythm’n’bluesin tavalla, joka kuulostaa yhtä aikaa ajattomalta ja räjähtävän tuoreelta. Japanissa singlet ovat jo nousseet radioiden soittolistoille, ja kansainvälinen huomio on kasvanut nopeasti.
Haastattelussa Us puhuu muun muassa Glastonburysta, Japanin kasvavasta suosiosta, Lontoon studioviikoista, bändin sisäisestä dynamiikasta sekä siitä, miksi rock ei heidän mielestään ole menossa minnekään.
Miten kuvailisitte Usia sellaiselle, joka ei ole koskaan kuullut musiikkianne?
Parhaat kuulemamme kuvaukset meistä ovat: R’n’B Punk (r’n’b alkuperäisessä merkityksessään, rhythm and blues) sekä Kunnon musiikki. Jälkimmäinen on yhtä tyhmän yksinkertainen kuin bändin nimi, joten ehkä kallistumme tähän kuvaukseen.
Olette tehneet vuosia töitä kansainvälisen läpimurron eteen. Tuntuuko nyt siltä, että työ alkaa viimein kantaa hedelmää?
Jossain määrin kyllä. Toisaalta ollaan koko ajan nautittu tästä touhusta; nähty ja koettu asioita, joita ei muuten tulisi koskaan vastaan. Siinä mielessä hedelmä on koko ajan istunut lautasella. Samaan aikaan olemme nähneet bändin vaikutuksen suuriin yleisöihin jo monen vuoden ajan vaikkapa Glastonburyssa, joten kokemus siitä, että musiikki toimii ja jengi tykkää siitä, on ollut jo pidempään meillä olemassa, vaikkei sitä millään numeroilla olla voitu todistaa ulkopuolelle. Nyt kun tapahtuu asioita, jotka ylittävät uutiskynnyksen, ja bändi on näkyvämmällä paikalla, alkaa meidän jutuillamme olla jonkinlaista pohjaa, eikä kuulosteta ihan niin harhaisilta.
Suomessa moni kuulee teistä vasta nyt, vaikka olette soittaneet jo useita kertoja Glastonburyssa ja Fuji Rockissa. Onko se ollut turhauttavaa vai vapauttavaa?
En usko, että kukaan meistä on oikeastaan pohtinut tätä sen kummemmin. Sinänsä tuntuu luonnolliselta, että bändi saa huomiota siellä, missä se soittaa, ja Suomessa ei olla ennen tätä kevättä ja kesää oikein kummemmin näyttäydytty.
Miltä tuntuu palata Japaniin jo kolmatta vuotta peräkkäin? Mikä siellä vetoaa yleisöön?
Äärettömän hyvältä! Japanissa yleisö tuntuu olevan samaan aikaan todella tarkkaavainen ja samaan aikaan riehaantunut. Siinä mielessä energian pitää olla tapissa, mutta täytyy kuitenkin osua oikeisiin palloihin kitaran kaulalla.
Albumi äänitettiin Lontoossa Charlie Russellin kanssa. Mitä hän toi levyyn sellaista, mitä ette olisi itse tehneet?
Paljonkin kaikenlaista. Ehkä isoin asia oli Charlien työtapa. Hän halusi aina tehdä biisin kokonaan valmiiksi, kun se oli kerran aloitettu. Näin kappaleissa ja kaikissa päälleäänityksissäkin säilyi sama intensiteetti. Yleensähän levyjä tehdään niin, että ensin äänitetään pohjat kaikkiin biiseihin ja sitten kaikki laulut, tamburiinit etc. Nyt yhteen biisiin tehtiin aina kaikki jutut putkeen ja vasta sitten siirryttiin eteenpäin.
Yo-Yo Revolution nousi Japanissa radiosoittolistan kahdeksanneksi. Oliko se yllätys vai uskoitteko alusta asti kappaleeseen?
Hyvä kysymys – monet Japanissa tapahtuvat asiat tuntuvat sen verran kaukaisilta, ettei niitä edes osaa ajatella. Osastoa: Mikä-Mikä-maassa kävi näin. Niihin on siis jo lähtökohtaisesti vaikea suhtautua täysin vakavasti. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että huuliharpistimme Pan ennusti jo studiossa, että Yo-Yo nousisi Japanissa radiolistoille. Pitääkin alkaa kauppaamaan kristallipallohetkiä muiden oheistuotteiden seassa…
Albumin nimi Everybody’s Giving Up The Cabaret on näyttävä. Mitä ”cabaret” symboloi teille?
Siinä on oikeastaan monta juttua. Levyn teon aikana tapahtui kaikenlaisia muutoksia niin bändin kokoonpanossa kuin bändiläisten yksityiselämässä. Samaan aikaan maailmalla vallitsee aikamoinen kyynistyminen, varsinkin oman ikäpolven kesken. Moni on hylännyt oman elämänsä kabareen. Samalla pitää myös todeta, että bändin suurimpiin suosikkeihin kuuluva Rock’n’Roll Band julkaisi ’75 loistavan Everybody Needs Dance Music Sometimes -levyn.
Silloin tarvittiin, nyt luovutetaan?
Kerrotte levyn käsittelevän maailmaa, jossa todellisuus ja fiktio sekoittuvat. Mitä ilmiöitä tai tapahtumia teillä oli mielessä?
Ei suoranaisesti yksittäisiä ilmiöitä sinänsä. Kirjoitan kappaleita enemmänkin kuin lintubongari; tuossa menee tuollainen tikka, ja tuolla tapahtuu tällaista. Aina välillä sitä luulee näkevänsä lentoliskon, ja sitten ei voikaan enää olla varma, missä kohtaa totuus katosi kuvioista.
Levyllä kuuluu garage rock, punk ja brittiläinen rhythm and blues. Onko nykyään vaikeaa tehdä omaperäistä rockia, kun kaikkea tuntuu olevan jo tehty?
Valitettavasti järin omaperäistä rockia ei ole lopulta ihan kauheasti tehty. Kenties sen takia, että rockmusiikki on läpi historiansa paininut sen kanssa, että tehdäänkö ”taiteellisempaa” (peräti ”vaikeampaa”) vai yksinkertaisempaa ja raaempaa. Näiden tyylien vuosikymmenestä toiseen toistuva välienselvittely on taannut, ettei rockissa ole tapahtunut mitään oikeasti suurta oivallusta sitten 60-luvun. (Ja juuri tällaisilla kommenteilla saadaan tälle iloiselle ryhmällemme retrobändin maine….)
Kolme teistä on veljeksiä. Helpottaako vai vaikeuttaako sukulaissuhde bändissä toimimista?
Helpottaa kyllä hirveästi. Ensinnäkin ymmärretään todella nopeasti, mitä toiset ajattelevat, eikä tarvitse yrittää sanallistaa liiemmin. Toisekseen voimme käyttää kaikkia päättömiä kuvailuja treenatessa ja oikeasti tajuamme, mitä haetaan. Katsoimme hetki sitten Maxin kanssa sattumalta dokumentoidun videon, jossa treenaamme On The Waterfront -biisiä juuri ennen äänitystä. Kumpikaan edes meistä ei nyt jälkikäteen ymmärrä ollenkaan, mitä videolla puhumme, mutta sovitus kyllä valmistuu. Samaan aikaan voimme riidellessä puhua suoraan toisillemme niin, ettei jää mitään patoutumia, joita käsitellään sitten 2048 omaelämäkerroissa. Tämä puhdistaa varmasti ilmaa myös Leeville (joka muuten ymmärtää muutenkin jo kaikki nämä erikoiset selittelyt), kun kuulee meidän haukkuvan toisiamme idiooteiksi.
Mikä on pahin riita, jonka olette bändissä käyneet?
Sanoisin, että kun onnistuimme riitelemään seitsemän tuntia kahdeksan tunnin bussimatkasta siitä, minkä värinen kettu on, tiesimme kaikki päässeemme riitelyn huipulle. Kettuhan on siis oranssi, eikö totta? Vastaukset voi lähettää suoraan bändille.
Olette lämmitelleet The Libertinesia. Mikä on tärkein oppi, jonka saitte heiltä tai heidän ympärillään työskennellessä?
Suurimman vaikutuksen teki luultavasti se, kuinka äärettömän ystävällinen ja herrasmiesmäinen Carl Barat oli meille heti ensi kohtaamisesta lähtien. Ei minkäänlaista ”heheh pojat nyt siinä yrittää” -touhua. Musiikillisesti taas Libertines teki vaikutuksen kyvyillään varioida kappaleitaan ottamalla hyvin suuria riskejä livenä. Tuon mittaluokan bändit sortuvat monesti pelaamaan varman päälle.
Mitkä artistit tai bändit ovat vaikuttaneet eniten musiikkiinne?
Dave Lindholmin bändit, vaikkapa Pen Lee ja Bluesounds, ovat vaikuttaneet hirveästi. Samoin Bob Dylan. Toisaalta vaikutteita tulee hyvin monenlaisista paikoista. Tempot ovat varmaan keksitty Charlie Parkerilta.
Tuntuuko siltä, että ulkomailla suomalaisuus on etu vai asia, josta pitää päästä ensin yli?
Se varmaan riippuu siitä, puhutaanko mediasta vai yksittäisistä kansalaisista. BBC:llä ja sen kaltaisilla yhtiöillä on aina kotimaiset artistit etusijalla – tietysti ymmärrettävästi. Samaan aikaan en usko, että keikalla käyvä henkilö pohtii tätä kysymystä. Toki oman kylän veikkosia halutaan fanittaa aina, mutta siinä on kyse vielä pienemmän alueen jutuista. Monesti ihmiset eivät edes aluksi tajua meidän olevan Suomesta. Hämmästyttävän moni luulee meidän olevan Irlannista (näin kävi jopa Irlannissa), ja kerran joku huusi viimeisen biisin jälkeen: ”Kun menette takaisin Australiaan, kertokaa, että olette Manchesteristä.” Briteissä hyvin usein, kun tulee ilmi suomalaisuutemme, nostetaan Teemu Pukki innostuneeseen sävyyn esille. Japanissa Teemun tilalla on useimmiten Muumipeikko tai Aki Kaurismäki. Jonkinlainen Suomen viennin pyhä kolminaisuus?
Jos saisitte valita yhden artistin tai bändin, jonka kanssa lähtisitte maailmankiertueelle, kuka se olisi?
Sabrina Carpenter. Lopuksi voimme kaikki yhdessä esittää Manchild + Man Ray -sikermän.
Rockin on sanottu olevan kuollut jo vuosikymmeniä. Miksi ihmiset palaavat siihen yhä uudelleen?
Luultavasti yhdistelmä suoraviivaisuutta, svengiä ja parhaassa tapauksessa iskeviä melodioita on kuolematon. Haluaisinpa nähdä henkilön, jonka kasvoille ei leviä hymy Hurriganesin It Ain’t What You Do:n räjähtäessä käyntiin.
Mikä kappale uudelta levyltä kertoo teistä kaikkein eniten juuri nyt – ja miksi?
Tämä varmasti vaihtuu vähintään viikoittain, mutta kenties Motor Ride. Siinä on oikeastaan kaikki bändin tunnuspiirteet – huuliharppusoolo mukaan lukien.
Mikä on tähänastisen uranne epätodellisin hetki?
Kun kävelimme Osakassa toisella Japanin kiertueellamme ja kadulla tuli vastaan henkilö, jolla oli kasvojensa edessä pahvinen versio Maxin naamasta.
Mikä on ollut suurin uhraus, jonka olette tehneet tämän bändin vuoksi?
Loistava kysymys – tosin, eipä meitä ketään odottanut lupaava aivokirurgin ura…
Mitä tavoitetta ette ole vielä saavuttaneet, mutta uskallatte sanoa sen ääneen?
Platinalevy. Kaikki ovat viimeiset vuodet raivanneet tilaa sille seiniltään. Samalla paljastettakoon, että teimme bändin kesken lyhytelokuvan, joka olisi tarkoitus saada esille ensi vuonna. Sen mukana pitäisi tietysti tulla platinalevyn alle päivää paistattelemaan muuan Oscari.
Jos tapaisitte itsenne viiden vuoden takaa, mitä neuvoisitte?
Pelkästään nykyversioidemme näkeminen saattaisi toimia esimerkkinä menneisyyden meille: on mahdollista, että ihminen päättää olla oppimatta virheistään ja peräti nauraen tekee ne uudelleen.
Missä näette Usin viiden vuoden päästä – edelleen klubibändinä vai maailman suurilla areenoilla?
Tilanteessa, jossa voimme itse valita, kummissa soitamme, ja valita toisin taas seuraavalla viikolla.
Kuuntele Usin Everybody’s Giving Up The Cabaret -albumi suoratoistopalveluissa
