Jengiläinen, kuvituskuva
Keskustelu jengirikollisuudesta kiristyi entisestään maanantaina, kun SDP:n kansanedustaja Saku Nikkanen vaati katujengeille ”punaista korttia” Suomessa. Nikkanen sanoi tiedotteessaan, että Suomen on oltava rikollisjärjestöille ”vihamielinen ympäristö” ja että jengirikollisuuteen on puututtava ajoissa, jotta Ruotsissa nähtyä kehitystä ei synny Suomessa. Samalla hän korosti, ettei nuorisorikollisuutta ratkaista pelkillä rangaistuksilla, vaan tarvitaan myös varhaista tukea lapsille, nuorille ja perheille sekä esitti, että alle 15-vuotiaan käyttämisestä rikoksen tekijänä säädettäisiin rangaistuksen koventamisperuste.
Huhtikuussa 2026 ilmoitettiin että Itä-Helsingissä toimivan tyttöjengin keulahahmo on vasta 11-vuotias. Poliisin mukaan ryhmä on yhdistetty noin 30 rikosepäilyyn, joihin kuuluu pahoinpitelyjä ja ryöstöjä. Tytöt ovat hyökänneet satunnaisten lasten ja nuorten kimppuun, usein täysin ilman aiempaa yhteyttä uhreihin.
Tapaus herättää väistämättä yhden vaikean kysymyksen: jos 11-vuotias lapsi toimii väkivaltaisen rikollisryhmän näkyvänä johtohahmona, miksi järjestelmä ei puutu voimakkaammin? Miksi tällaisia lapsia ei useammin oteta huostaan tai siirretä pois ympäristöistä, joissa rikollisuus näyttää normalisoituneen?
Samaan aikaan Suomessa on nähty tapauksia, joissa aivan toisenlaisia perheitä on kohdeltu hyvin eri tavoin.
Yksi tunnetuimmista on Karfien tapaus. Julkisuudessa perhe on yhdistetty kotiopetukseen, viranomaiskiistoihin ja lopulta katoamiseen. Tapauksesta tuli symboli monille, jotka kokevat, että järjestelmä puuttuu liian aggressiivisesti perheisiin, joissa ei ole rikollisuutta, väkivaltaa tai laiminlyöntiä – mutta joissa elämäntapa poikkeaa valtavirrasta.
Kriitikoiden mukaan tässä näkyy syvä rakenteellinen ristiriita: vakavasti oireilevia, rikollisuuteen ajautuneita alaikäisiä ei aina kyetä irrottamaan ympäristöstään ajoissa, mutta samaan aikaan vakaiden ja toimivien perheiden vanhemmuutta voidaan arvioida äärimmäisen tiukasti.
Tämä kokemus ei ole yksittäinen eikä vain suomalainen ilmiö. Monissa Euroopan maissa sekä Pohjois-Amerikassa on viime vuosina syntynyt kasvava keskustelu siitä, onko lastensuojelujärjestelmillä taipumus puuttua herkemmin “helppoihin” perheisiin – eli niihin, jotka ovat yhteistyökykyisiä, näkyviä ja saavutettavissa – samalla kun kaikkein vaikeimpiin tilanteisiin puuttuminen on hitaampaa, monimutkaisempaa ja riskialttiimpaa.
Ilmiö on alkanut näkyä myös kulttuurissa: vuoden 2026 Cannes Film Festival Kultaisen palmun voittanut elokuva Fjord, romanialaisohjaaja Cristian Mungiun ohjaama ja osittain suomalaisrahoitteinen teos, käsittelee juuri tätä teemaa: perhettä, jonka lapset otetaan pois olosuhteissa, joita vanhemmat pitävät epäoikeudenmukaisina ja suhteettomina.
Kyse ei ole yksittäisistä oikeustapauksista, vaan luottamuksesta valtion valtaan puuttua perhe-elämään.
Samalla keskustelu kotiopetuksesta on saanut kansainvälisiä ulottuvuuksia. Amerikkalainen Home School Legal Defense Association (HSLDA) on ollut mukana suomalaisissa tapauksissa ja nostanut esiin huolen siitä, että valtiot laajentavat kontrolliaan kasvatukseen tavalla, joka kaventaa vanhempien oikeuksia.
Kriitikoiden mukaan tällaiset tapaukset voivat muodostaa vaarallisen epäsuhdan: järjestelmä näyttää olevan ankara silloin, kun kyse on kasvatuksellisista eroista tai vaihtoehtoisista elämäntavoista, mutta epäröivä silloin, kun kyse on rikollisesta käyttäytymisestä.
Tämä on se ristiriita, joka yhä useammin nousee esiin julkisessa keskustelussa.
Miksi hyvin käyttäytyviä, koulutettuja ja lapsistaan huolehtivia vanhempia voidaan pitää riskinä – mutta samaan aikaan vakavasti rikoksiin osallistuvien lasten kohdalla puuttuminen näyttää hitaammalta? Tähän kysymykseen ei ole yksinkertaista vastausta.
Yksi selitys on juridinen: rikollisuus ei automaattisesti tarkoita huostaanoton perusteita, jos vanhemmat tekevät yhteistyötä tai lapsen hyvinvoinnin katsotaan muuten olevan turvattu. Toisaalta kasvatukselliset konfliktit, koulunkäyntikiistat tai viranomaisvastustus voivat nopeasti kärjistyä hallinnollisiksi prosesseiksi.
Mutta kansalaisten näkökulmasta tämä juridinen ero ei aina tunnu oikeudenmukaiselta. Ja juuri siksi keskustelu tuskin rauhoittuu.
Kun katujengit nuorenevat ja samalla yhä useammat perheet kyseenalaistavat lastensuojelun vallankäytön, Suomi – kuten moni muukin maa – joutuu vastaamaan yhä vaikeampaan kysymykseen: onko järjestelmä rakennettu suojelemaan lapsia johdonmukaisesti, vai puuttuuko se helpoimmin niihin, joihin on helpointa puuttua?
